22.9.2012

Epätavallista syrjäytymistä ja ymmärrettävää yksinäisyyttä

"Onpa nopealukuista!" kommentoi kaverini Mikko Anu Holopaisen Ilmeetöntä miestä. Kirjan todellakin luki hujauksessa, vaikka siinä oli yli kaksisataa sivua. Helppolukuisuus johtunoi (Haa! Onko suomen kielessä potentiaalin imperfektiä - jos ei, niin keksin sen nyt) tekstin suuresta rivivälistä ja kerronnan ilmavuudesta. Holopaisen ilmaisua voisi kuvata naivistiseksi ja pumpulimaisen kuplivaksi. Miellyttävää toki.

Ilmeinen nainen

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen sairaalasiivooja Irma, joka on pakomatkalla, karkuteillä. Hän asuu hetken toisaalla ja seuraavan tuokion muualla. Irma työskentelee eri paikkakunnilla näkymättömissä hanttihommissa, paossa menneisyyttään: henkilöitä, tekojaan ja entistä olemustaan.

Tarinan edetessä paljastuu perinpohjin se, miten hänen elämäntilanteellaan on vankka pohjustus menneisyydessä. On siis olemassa myös sellaista yksinäisyyttä, jolla on hyvin vahvat selitysasteet ja hyvät perustelut. Ymmärrettävää yksinäisyyttä.

Teksti peilautuu Irman mielen läpi. Hän paikkaa yksinäisyyden aiheuttamaa tyhjyyttä värikkäillä mielikuvituksellisilla kuvitelmilla, sepityksillä ja haaveiluilla. En tiedä onko Holopainen tullut luoneeksi vahingossa vaiko tarkoituksella henkilön, joka vaikuttaa sekä yksinkertaiselta että hyvin terävältä vuoronperään ja jopa samanaikaisesti. Outojen kombinaatioiden mahdollisuus selittyy lähes hyväksyttävästi auki vasta aivan viimeisillä sivuilla, enkä voi siitä mitään paljastaa.

Ilmeetön mies

Irma konkreettisesti törmää rappukäytävässään mieheen. Ilmeetön mies on kirjan mystinen hahmo, joka vuorokaudet pääksytykseen makaa tyhjän asuntonsa lattialla ja käy kaksi kertaa päivässä mielipuolisella kävelylenkillä. Miehen mieli on jostakin selittämättömäksi jäävästä syystä syvästi järkkynyt. Hän on kuin kuori tyhjän ympärillä: ilman mitään ulospäin havaittavaa inhimillisiä toimintaa, vaikka hän "tuijottaa hämärässä katon hilseilevää maalia ja kokee kaiken."

"Tunteita kohisee hänen mielensä läpi tauotta kuin hän olisi radiovastaanotin, joka pystyy tarkkailemaan jokaista maailmankaikkeuden aallonpituutta yhtä aikaa. Hän ei pelkästään kuule tunteita vaan kokee ne kaikki -- Hänellä ei ole omia tunteita, ei toiveita, ei mielipiteitä eikä ajatuksia. Ei tarvetta katsoa eiliseen tai huomiseen."

Irma havaitsee löytäneensä ulospäin suoraa EKG-käyrää näyttävästä mieshahmosta itselleen kuuntelijan, kohtalotoverin ja lopuksi jopa mielessään rakastajan. Hän saa hankituksi avaimen tämän asuntoon, jossa alkaa viettää kaiken vapaa-aikansa ja ääneenkertoa pala palalta menneisyyttään ja nykyistä elämäänsä mitenkään reagoimattomalle kuulijalle ja meille lukijoille.

Syrjäytymisessäkin ymmärrettäviä syitä

Viime viikkojen syrjäytymiskeskusteluissa, -hankkeissa ja ehdotuksissa on pitkälti keskitytty sellaisiin tavallisiin asioihin, joita voitaisiin tehdä, jotta jo syrjäytyneet saisivat hypättyä sieltä syrjäisyydestä kohti keskiötä tai joilla voitaiiin estää tällaista yksilöitynyttä kurjistumiskehitystä.

Näiden villinäkin velloneiden keskusteluiden turhauttamana muutamat vanhemmat kirjoittivat Hesarin mielipidepalstalle omien lastensa kohtaloista. Kuinka syrjäytymistä ei voitu estää, vaikka oli taitoa, tahtoa ja tekoja - kuin vaalilupauksissa konsanaan. Kun taustalla on neurologisia ongelmia ja erilaisia mielen sairauksia, niin nykyisessä äärimmäistä kyvykkyyttä, suorituskeskeisyyttä ja kontrollia vaativassa yhteiskunnassa ei ole välttämättä mitään edellytyksiä pysyä yhteismarssin tahdissa.

Lisäksi elämänkyvyttömyys saattaa periytyä jo useammassa sukupolvessa. Tavalliset toimenpiteet eivät kosketa hedelmälliseen maastoon, eivätkä myöskään yhteiskunnan kevyehköt kurjuuden jälkien siivoamisen ylläpitotoimet. Tarvitaan myös pakillinen epätavallisia järeitä työkaluja, mikäli tavoitteena on aidosti nostaa jengiä jaloilleen.

 Sekakäyttöä, sairautta ja traumaattisuutta

Irma oli siis "entinen" sekakäyttäjä, hyväksikäytetty, hylkiö, asunnoton, juoppo. Hänen perusluonteessaan oli jo lapsena aistittavissa herkkyyttä, itse-epäilystä ja alemmuudentuntoa, jotakin sellaista, mikä saattaa altistaa ympäristön hyljeksintään, latistamiseen ja syrjäyttämiseen. Tällaisen lapsuuden ja nuoruuden luontaisena jatkumona on helposti päihteellinen elämäntapa, mikä saattaa viimeistään johtaa ainakin ulkopuolisten määrittelemään syrjäytymiseen normiyhteiskunnasta.

Nimettömästä miehestä tai hänen taustastaan kirja ei kerro juuri mitään. Hänen käytöksensä aiheuttajaksi ei voi kuin epäillä jotakin vakavaa sairautta, äärimmäisen traumaattista kokemusta tai pitkäkestoista lapsuuden laiminlyötiä.

Irman onnistui ponnistella, outoa kyllä, juuri traagisten tapahtumien ihme tsemppiavustuksella ylös syrjyyden ytimestä. Ainakin näennäisesti. Pakeneminen antoi osin merkityksen elämälle, vaikka tekstin ja kerronnan alla kytevät piiloviestit kuiskuttelivat viitteitä jostain vieläkin syvemmin salatusta ja tukahdetetusta.

Kirjan lopussa yksinäisyys räjäytettiin lukijan silmille.
Irmaa ei voi auttaa.
Kuka voi auttaa nimetöntä miestä?



18.9.2012

Tyhjään juoksijat

Tämän bloggauksen on kirjoittanut Juho Saari:

Harvoin kirjan kansikuvan luoma tunnelma ja kirjan juoni kytkeytyvät toisiinsa yhtä hyvin kuin Marjo Niemen  kirjassa Juostu maa. Katsomalla kannen kuvaa voi oikeastaan kuvitella suuren osan kirjan sisällöstä.

Kirja rakentuu kymmenvuotiaan tytön ja hänen keski-ikää lähentyvän enonsa toisiinsa niveltyvistä ja osin päällekkäisistä kertomuksista. Luvuissa he ovat vuorotellen kertojia. Kumpikin on omalla tavallaan yksinäinen ja ulkopuolinen.

Kirja sijoittuu Lasse Virénin mitalijuoksujen aikaan, 1970-luvun lopulle tai 1980-luvun alkupuolelle. Tilaa ja olemista määrittää tehdas.

Samalla kirja paikallistuu suomalaisen yhteiskunnan yhteen käännekohtaan, jossa teollisen ajan taantuma ja perinteisen kulttuurin muutos kytkeytyvät yhteen. Hyvä symboli tuolle ajanjaksolle on lenkkeilijä.

Olen joskus haastatellut vanhoja ihmisiä siitä, kuinka hämmästyttävä asia lenkkeilijä tuolloin oli. Maaseudulla heitä kutsuttiin tyhjänjuoksijoiksi erotukseksi tulokseen tähtäävästä urheilijoista.

Tämän kirjan päähenkilöt eivät kuitenkaan ole tyhjänjuoksijoita, vaan tyhjään juoksijoita. He juoksevat tai ovat juosseet, koska se tuo heidän elämäänsä sisältöä ja mielekkyyttä täyttämällä sen tyhjyyttä.

Kymmenvuotiaan tytön nimi on Syksy, jonka nimeen liittyvä vuodenaika on muuten taitavasti leivottu sisään kirjan kanteen. Hän on itsenäinen ja omapäinen, välillä myös väkivaltainen. Jos käyttäytymiselle täytyy hakea selitys, se voisi olla perheen tilanne. Vanhempien yhdessäolossa on ongelmia, äiti itkeskelee ja isä kuljeskelee.

Rivien välistä voi päätellä, että isällä on joko mielenterveys- tai alkoholiongelma.  Sosiaalinen normisto on tiukka ja julkilausuttu: kehuminen aiheuttaa ylpistymistä ja meikkaava tyttö on huora.

Syksy valvoo välin öisin, lukee – myös aikuisten kirjoja – ja pitää juoksemisesta. Jos on mahdollista, hän menee metsään, samoin kuin joidenkin muiden yksinäisyyskirjojen henkilöt tämän blogin aikaisemmissa kirjoituksissa. Hän on sitkeä sissi. Kun hänen suksensa katkeaa mäenlaskussa, hän on niin vihainen, että hiihtää sisälle keittiöön yksi suksi jalassa.

Isä ratkoo tyttärensä käyttäytymisen ongelmat perinteiseen suomalaiseen tapaan raahaamalla lapsia hiuksista yläkertaan. Väkivaltaa kuitenkin rajoittaa se, että isä tietää tyttärensä juoksevan. Niinpä hän ei revi niin pahasti, että nilkat vääntyisivät. Mutta ei isä yksin paha ole. Hän opettaa lapsilleen luontoa ja yrittää parhaansa.

Syksyn puheet ja ajatukset on kirjoitettu hyvin joka toiseen lukuun. En kuitenkaan tunnista siinä kymmenvuotiaan ääntä. Hän on ylikypsä ikäisekseen; kukaan ei havainnoi noin tarkoin omaa ympäristöään ja muiden ihmisten toimintaa tuossa iässä. Itse asiassa kymmenvuotias Syksy tekee sen paremmin kuin 44-vuotias Juho.

Kalevi on puolestaan hänen enonsa, joka on hiljakseen muuttunut poikamiehestä vanhaksipojaksi. Hänen aikaisempi tavoitteensa oli tulla pitkänmatkanjuoksijaksi, mutta haaveet jäivät toteutumatta.  Kalevi itse syyttää valmennuksen puutteita ja huonoja kenkiä.

Hänen elämästään puuttuu selkeä tavoite, ja hän on huolissaan elämänsä suunnasta ja hallinnasta. Kuten tutkimusteni yksinäiset, hän hakee elämälle sisältöä tekemisestä, joka täyttää tyhjää aikaa. ”Sitä yrittää pysyä toimeliaana, rassata autoa, ja pitää paikat siistinä. Sienestää ja marjastaa, … kaikkea sitä on keksinyt kun on ollut pakko” (s. 45). Mutta yksinäisyydestä nousevat ajatukset vaivaavat, ”ne tulevat perässä kuin paarmalauma”.

Siskontyttären ja enon tarinat kytkeytyvät yhteen kirjan avainkohtauksessa, jossa Kalevi  tarjoutuu Syksyn valmentajaksi:
 ”…. kysyin, josko se haluaisi alkaa juosta tavoitteen kanssa. Kyllä se toljotti minua pitkään. Minä ehdin hunteeraamaan että onko se mykkä, kun muistanut ainuttakaan kertaa kuulleeni sen puhuvan. Se oli hiljaa ja toljotti minua niin kauan kuin, että minä ehdin luvata sille lenkkitossut … . Sitten se ynähti jotain, minkä minä tulkitsin sillä tavalla että se suostuu” (s. 31).

Sekä Syksylle että Kaleville juokseminen muodostuu elämää rakentavaksi tekijäksi.  Sen sijaan että Syksy kulkisi yksin metsässä, hän täyttää aikansa juoksemalla: ”se on hyvä, on jotain tekemistä”. Samalla hänen oman elämänsä hallinta paranee, ja Kalevi puolestaan saa jotakin tekemistä. Hän löytää myös kissanpennun, jonka ottaa omakseen. Hänen elämänsä muuttuu vanhojen pohdinnasta ja nykyisestä puuhailusta vähän enemmän eteenpäin katsovaksi.

Mutta sitten tapahtuu ikävä asia. Se on ollut ilmassa jo jonkin aikaa. Molempien maailma järkkyy.

Jälkikirjoitus

Niemen esikoiskirja on jälleen yksi osoitus siitä, että olisi tässä voinut viime vuosina lueskella muutakin kuin tutkimuksia. Paljon tunteita ja tilanteita on jäänyt lukemalla kokematta. Toisaalta yksinäisyyskirjallisuuden lukeminen on jo tuottanut monta uutta kokemusta sekä kirjallisuudesta että kirjallisuuden tutkimuksesta.

Kuten Jaana Huhta aikaisemmin on todennut, tämän hänen bloginsa avulla on tarkoitus kartoittaa suomalaista yksinäisyyttä kulttuurisena representaationa. Suomeksi se tarkoittaa, että kirjailijat kirjoittavat yhteiskuntaa heijastelevia tarinoita, joita vertailemalla pystytään sitten sanomaan jotakin yleistettävissä olevaa suomalaisten kokemasta yksinäisyyttä. Tuohon(kin) tarkoitukseen, siis suomalaisen yhteiskunnan representaatioiden kuvaamiseen, Juostu maa soveltuu hyvin.

9.9.2012

Inte kiva koulu - tositarina koulukiusaamisesta

"Katselin kalenterista itsemurhan toteuttamiseksi valitsemaani viikkoa. Mikä näistä päivistä jäisi viimeisekseni? Saisinkohan mahdollisuuden heti maanantaina, vai olenko pakotettu odottamaan perjantaihin saakka."

Sisällöltään yksinäisempää kirjaa on vaikea löytää kuin Henrik Aallon "Bara lite småskoj..." (Pientä pilaa vaan...). Teksti perustuu kirjoittajan omiin yläastekokemuksiin 1980-luvulla.

Ruotsiksi kirjoitetusta kirjasta bloggaaminen on monella tavalla haastavaa, sillä esimerkiksi silmäily ja tiettyjen kohtien löytäminen on hitaanpuoleista. Sanoja ei samalla tavalla tunnista, vaikka mitään ymmärtämisvaikeuksia minulla ei ollut. Kaikki tässä käytetyt lainaukset ja käännökset ovat hyvin vapaita ja täysin omiani. Virheet ja väärinkäsitykset satakoot pohjattomaan laariini.

Håkan 

Kertojana on suomenruotsalainen Håkan (= Henrik), jonka perhe muuttaa takaisin Suomeen Singaporesta parahiksi yläasteen alkuun. "Singapore Sling!"

Koulunaloitus jälleen Suomessa pelottaa heti ensimmäisenä päivänä. Håkan on tottunut kurinalaiseen koulunkäynnin malliin Singaporessa, jossa vanhempia ja etenkin opettajia kunnioitetaan, kuunnellaan ja totellaan. Singaporessa Håkan oli löytänyt lukemisen ja kirjat. Hän jatkoi Suomessakin englanninkielisten kirjojen lukemista välituntisin. "Mitä paskaa sä oikein luet? Jotain homokirjoja!"

Håkan on pelokas ja vähän epävarma itsestään, kuten monet yläasteikäiset ovat. Hän on ylipainoinen, muodista ja merkkivaatteista piittaamaton koulupinko. Miten oivallinen valinta luokan hylkiöksi!

Koulukidutus

Kirja kertoo koko yläasteen ajan jatkuvasta hyvin systemaattisesta kiusaamisesta, kidutuksesta, julmuudesta ja sadismista. Se ei jätä epäselvyyksiä, ei tulkinnanvaraisuuksia. Sen sijaan se nostattaa raivontunteita, omien kouluaikojeni muistoja 1980-luvulta ja helminauhamaisesti kysymyksiä: Miksi? Miksi ei? Miten voi olla mahdollista?

Kiusaaminen alkaa nälvimisenä, haukkumisena ja kaikenlaisena dissaamisena. Se jatkuu nimittelynä, halventamisena, syrjäyttämisenä. Seuraavaksi keksitään uhkaukset, omaisuuden vahingoittamiset ja fyysistyvät väkivaltaisuudet. Iljettävintä mielestäni oli kokonaisten valhetarinoiden sepittäminen kiusatun ympärille: kuinka tämä "håmå" on koskenut kiusaajaa uima-altaassa tai kuinka "pinkon" koulumenestys perustuu vain luunttaamiseen. Valheista muodostuu totuuksia, kun niitä jatkuvasti toistetaan joukkovoimalla.

Yhdessä vaiheessa Håkania oli potkittu niin, että vessassa käynti sattui monta päivää.

Nujerrettu ja epäluuloiseksi peloteltu  Håkan alkaa viihtyä parhaiten yksin, ilman härnääjiään ja luokkatovereitaan, kun kukaan ei piikittele eikä tarvitse olla varuillaan. Mitään yksinäisyyden ylittävää tunnetta hänellä ei ole. Hän ei enää tiedä, mitä on hauskuus.

"Miksen jo aiemmin ymmärtänyt yksinäisyyttä ainoaksi ystäväkseni. Miksi kohtelin sitä kuin vihollista?"

Uuden oppilaan ongelma

Uuden koulun aloittaminen tai luokan vaihtaminen on aina sellainen vaihe, milloin riski joutua merkityksi kasvaa. Håkan kuvaili ensimmäisten päivien yksinäisiä, tarkkailuasetelmallisia välitunteja riipaisevasti. Kuinka vaikeaa on saada nopeasti luotua edes auttavaa kontaktia valmiisiin ryhmiin ja rintamalinjoihin. Mihin sijoittua edes teoreettisesti?

Muistan omalta kouluajaltani sen, että luokkaan kesken lukukauden muuttaneet joutuivat herkästi erityisasemaan - osa hyvässä ja osa pahassa. Uuden oppilaan tulo heilautti koko luokan asetelmia: mihin väliin tulokas loksahtaakaan.

Ei voi olla sattumaa, että usealla uudella oppilaalla esiintyi samansuuntaisia hankaluuksia. Oman paikan hakemiseen täytyi käyttää kyseenalaisia erottumisen keinoja ja huomiohakuisuutta, joka usein takasi aseman villeimmässä, kingeimmässä ja itse itsensä jalustoimassa ringissä. Joskus mietin sitäkin, oliko muuton syynä jotkut aikaisemmassa koulussa jo ilmenneet ongelmat, joita ei paikanpäällä ikinä ratkaistu.

Uudet hiljaiset joutuivat helposti syrjään. Ja kiusatuiksi.

Aikuiset aistimattomat

Pihisin kiukusta kirjan opettajia kohtaan. Håkanilta tentattiin ensimmäisinä oppitunteina yhtenään "millaista Singaporessa oli, ai koulupuvut haha..." Jatkossa Håkania käytettiin englannintunneilla kävelevänä sanakirjana. Opettajien pitäisi tietää tällaisen erityiskohtelun aiheuttavan epätasapainoa herkissä oppilassuhteissa ja -tasapainoissa.

Opettajan tulisi ymmärtää, nähdä ja aistia, onko toinen myötämielinen jakamaan kokemuksiaan. Koulutetun kasvattajan tulisi tietää, miten toimia tällaisessa tilanteessa; kuinka mahdollistaa varovaisesti nuorten ihmissuhteiden synty, eikä käyttää toista oppituntien keventäjänä tai oman työn helpottajana, vaikka se kuinka tuntuisi kiinnostuksen osoitukselta.

Håkanin saama tuki opettajilta oli muutenkin olematonta. Kiva-kouluja tai sovitteluja ei tuolloin ollut, kiusaamisesta ei ääneen puhuttu, kanneltu ei. Opettajat tuntuivat täysin kykenemättömiltä huomaamaan, mitä heidän silmiensä alla oikeasti tapahtui. Jotenkin tuntui, kuin he olisivat itse olleet kiusaamisen mahdollistajina. Oliko heistä puolitietoisesti parempi se, että viha ja halveksunta kohdistui yhteen oppilaaseen kuin kenties opettajaan tai opetukseen.

Håkanin hätää, edes kahta itsemurhayritystä, ei huomattu missään vaiheessa kotona - tai sitä ei haluttu omien kiireiden keskeltä nähdä. Isä oli aina työmatkoilla, ja äitikin teki pitkää päivää. Håkanin illat kuluivat synkissä ajatuksissa. Metallimusiikki lohtuna.

Kirja sijoittuikin suuremmaksi osaksi koulupäiviin ja -matkoihin. Jotkut oppilaat kohtelivat häntä ihan ihmisiksi ollessaan yksin koulun ulkopuolella. Kun kiusaaminen vähitellen tiivistyi koko luokan rintamalinjaksi yhtä vastaan, käänsivät nämäkin hänelle selkänsä.

Empatian esiinpurskahduttamista kaikille

Håkan kuvailee itsevihaansa, mitättömyyttään, rumuuttaan, nolluuttaan, näkymättömyyttään, yksinäisyyttään aikuisen kertojan äänellä. Pienen pojan näkökulma ei oikeastaan suoraan kuulu, sillä tapahtumat vaikuttavat osin hyvin kypsästi analysoiduilta. Paluu menneisyyteen ei varmasti ollut kirjoittajalle helppoa. Kevätjuhlan todistustenjaon jälkeen ysiluokkalainen käveli pois koulusta taakseen vilkaisematta ja vannoi: "tänne en palaa enää koskaan."

Håkanin tunteet, johtopäätökset ja toiminta tuntuvat ymmärrettävän loogisilta. Lukijana en voinut olla miettimättä, miten itse olisin vastaavanlaisessa tilanteessa reagoinut. Toisaalta kirja herätti valtavan halun puuttua ja ottaa ohjat omiin käsiinsä! Ymmärrä hei Jaana - tämä tarina oli jo, kyseesä on vain kirja, tällaista se oli silloin kasarikoulussa. Pystyin vain siirtämään kirjan sivuun hetkeksi. Seuraavaksi mietin, onko pahin kiusaaja kaikista eli Leo lukenut kirjaa. Onko hän kuulolla!

Kunpa näin vaikuttava kirja käännettäisiin suomeksi. Mielestäni kaikkien koululaisten, vanhempien ja opettajien tulisi lukea se - ei viihteen vaan oppimisen vuoksi. Tämä kirja toimii empatian (tai vihan vääryyttä kohtaan) ryöpsäyttäjänä aivan eri tasolla kuin Enkeli-Elisat tai julkkisten lööpeissä poraamat koulukiusausmuistelut. Kirjan jälkipyykiksi voitaisiin kehittää erilaisia malleja ja vertaistukea, joita jakaa netissä.

Kolmen vuoden kärsimyksen loputtua jäljellä ovat vain seuraavat ajatukset:

"Vad jag såg var ett hjärta som dött, trots att det fortfarande slog.
 Vad jag såg var en hjärna som slutat tänka, fast den tänkte för mycket.
 Vad jag såg var ett liv utan värde, utan innehåll.
 Vad jag såg var en ensam man, som ville men inte vågade dö"

"Näin sydämen, joka löi, vaikkakin oli kuollut.
 Näin mielen, joka oli lopettanut ajattelemisen, ollen täynnä ajatuksia.
 Näin arvottoman elämän, ilman sisältöä.
 Näin yksinäisen miehen, joka halusi kuolla. Muttei uskaltanut."