Sukupolviin kasautunut yksinäisyys

Tämän bloggauksen kirjoitti: Juho Saari

Sukupolvia koskevissa tutkimuksissa on melko johdonmukaisesti havaittu, että sukupolvet kytkeytyvät toisiinsa naisten välisten sidosten avulla, kun taas miesten väliset sidokset ovat paljon ohuempia. Eräs selitys naissukupolvien välisille sidoksille on sukupolvien välinen vastavuoroisuus. Naiset tarvitsevat äitejään hoitamaan lapsiaan, mistä syntyy yhteen sitovaa vastavuoroista velkaa.

Eri sukupolviin sijoittuvien naisten väliset tiiviit sidokset heijastuvat myös kirjallisuuteen, jossa kolmen tai useamman sukupolven naiskohtaloita on käsitelty useita kertoja viime vuosina. Nyt luettu Sanna Eevan Olot kertoo yhden version tästä sukupolvien välisestä ketjusta. Tällä kertaa sukupolvien väliset suhteet eivät kuitenkaan ole vastavuoroisesti toisiaan tukevia. Pikemminkin eri sukupolviin kuuluvat naiset oireilevat yhdessä ja sosiaalisten siteiden aiheuttamat ongelmat tuottavat yksinäisyyttä.

Kukin polvi kantaa mukanaan omat muistonsa ja tekonsa, jotka tuntuvat kasautuvan, kunnes kolmannessa polvessa mieli alkaa pettää. Kukin kertoo vuorollaan tarinaa omasta näkökulmastaan ja omalla äänellään omassa luvussaan.

Kirjan päähenkilö on Ellu, jonka paikka on sukupolvien keskellä, äidin ja tyttären välissä.  Hän on 2000-luvun nainen, perheen pää ja elättäjä, joka asuu kauniissa talossa, ajaa Volvolla ja tekee työtä isolla T:llä. Ellu päättää mitä radiosta kuunnellaan ja hän maksaa laskut – mutta hän myös tietää perheen olevan velkaantunut. Hänen miehensä Jarkko on tavallaan ottanut perheessä perinteisen naisen paikan: hänen työnsä on työtä pienellä t:llä, hoitaa tytärtä, pyykkejä ja taloa.

Ellu ei ehdi tehdä äidintyötä, koska hän käy palkkatöissä pomona. Jos siltä aikaa jää ylitse, hän tekee ylitöitä, kokoustaa ja osallistuu seminaareihin nuoren rakastajansa Klausin luona. Rivien välistä ja yksittäisistä lauseista selviää, että Jarkko tajuaa tilanteen. Hän ei kuitenkaan sano mitään. Hänellä on Ellun maksamia kaapelikanavia ja muutenkin oma paikkansa perheen naisena - paitsi että biologisesti miehenä ja pienempituloisena hän tietää erossa menettävänsä tyttärensä, mitä hän ei halua.

Jarkon ja Ellun suhde on melkein pystyyn kuollut. Aina väliin he kyllä yrittävät elvyttää suhdettaan, tai oikeastaan Ellu yrittää, koska Jarkko selviytyy näinkin, mutta ei heistä oikein ole olemaan yhdessä. Heitä yhdistää lapsi, talo ja velka sekä ajatus muuttaa Ellun äidin, leskenä maalla elävän Elsan taloon, josta Elsa voisi lähteä muualle. Miksi se haluavat maalle, jää vähän epäselväksi, mutta ilmeisesti se olisi Jarkon mielestä heidän lapselleen hyväksi, kun taas Ellu näkee siinä ratkaisun taloudelliseen tilanteeseen.

Ellu ja Elsa eivät tule toimeen. Äiti pitää tytärtään kylmänä ja etäisenä, joka ”aamuisin piirtää kasvoilleen naamion, rajat joiden taakse vieraat eivät pääse”. Elsa ei halunnut lasta, mutta Ellu tarvittiin pitämään mies suhteessa. Lapsessa näkyi ”inhoni, minun vastentahtoisuuteni”. Yhden raskauden Elsa keskeytti ja valehteli sen miehelleen keskenmenoksi. Myöskään ajatus muutosta ei sovi Elsalle.

Elsan suhde omaan edesmenneeseen mieheensä ei ole ollut kovin onnistunut. Kaunis nainen on nainut rikkaan vanhemman miehen, jota Elsa kutsuu ”ukoksi”. Elämä on ollut taloa ja julkisivun näyttämistä. Hänen sielunsa oli tyhjä. Sitä paitsi Elsalla on ollut oma sivurakkautensa, joka on nyt sairaalassa muistia vailla ja jolle hän leipoo piirakoita. Hänellä on ikävä:

”En tiennyt että iho voi kaivata näin, en tiennyt että tahatonkin kosketus kaivaa esiin ihon ikävän, tyhjät yöt vuoteessa, kun kenenkään kädet eivät enää kietoudu vartalon ympärille” (s. 146). 

Rakkaus toiseen mieheen ”näiversi hänet ontoksi”. Avioliitto päättyi jo aikoinaan, kun ukolle tuli ilmiantokirje toisesta miehestä. Ukko lähti ja Elsa jäi yksin. Toinen mies ei koskaan asettunut hänen elämäänsä. Vanhoilla päivillään Elsaa tarvitsee vain hänen kissansa Veikko ja tyttärentytär Emilia (Emppu).

Ellu on ollut lapsena rauhaton, mutta seitsemänvuotias Emppu on sitä samaa toisessa potenssissa. Tuo seitsemänvuotias lapsi on monella tapaa sivuraiteilla. Hän piirtelee ”römpsänkuvia” maahan, syö hihaansa ja häiriköi koulussa. Kotona hän katsoo ja kuuntelee, kun ”äiti huutaa isille” ja väliin näkee heidän ”painivan”. Kun koulukavereille kasvaa sarvet ja niiden nenästä alkaa tulla vaaleaa höyryä,Emppu päätyy sairaalaan. Hänen äitinsä seuraa tätä kaikkea sivullisena.

Lääkärin mukaan Emppu ei voi mennä kouluun. Kun vanhemmista ei ole hoitamaan, hän menee hoitoon isoäidilleen Elsalle.  Sukupolvien sidokset toimivat siis, mutta vanhemmille Emppu on myös Troijan hevonen, jonka mukana myös he ujuttautuvat Elsan kynnyksen ylitse. ”Meidän on muutettava tänne. Emppu ei enää pärjää tuollanoin. Meidän on vain muutettava” (s. 156). Elsa ei kuitenkaan anna periksi: hän hyväksyy lapsensa perheen muuton kotiinsa pakon edessä, mutta kieltäytyy itse muuttamasta pois.

Kaikki sitten kasautuu ja tihentyy, kun Ellu muuttaa maalle äitinsä ja tyttärensä luokse. Jarkko jää vielä kaupunkiin ja samalla entisestään etääntyy vaimostaan. Ellu toteaa talonvaltauksestaan, että ”ei tämä niin vakavaa ole. Ihan luonnollista. Sinun pitää nyt vaan taipua. Niin se menee.” Veikko kuolee ja alkaa sukupolvien välinen loppusota.

Kaikkiaan kirja on kuin tutkielma siitä, miten paha olo kasautuu polvesta toiseen, kun kukaan ei osaa siihen puuttua eikä sitä keskeyttää. Jokaiselle naisista yksinäisyys on ihmisten yhteensopimattomuutta, toiveiden ja tarpeiden vastaamattomuutta, ylipäätään arjen surkeutta. Noinkin voi elää, mutta tarvitseeko niin tehdä? Tarinansa se kertoo lukijaa koukuttavasti. Kirja kantaa alustalähes sen loppuun, jolloin se hajoaa monessakin mielessä.

Irti yksinäisyyden ikeestä

"Olin tavallinen hylkiö, tasapainoton murheensikiö, joka äkkiä keski-iässä oli menettänyt työnsä ja terveytensä. -- Eron yhteydessä minulle oli jäänyt pelkkää velkaa. Olin muuttanut kaupungilta lähiöön, pieneen vuokrayksiöön, johon täydellisesti sulkeuduin."

Aulikki Oksasen Järjen varjo kertoo hyljätyn ja mieleltään järkähtäneen naisen yksinäisyydestä. Kirjan alussa Marketta Moisio kuvailee huolellista valmistautumistaan itsemurhaan. Hän haluaa lähteä täältä siististi ja esteettisesti kunniallisesti. Myrkyt niellään vasta, kun käsin virkattu päiväpeitto on valmis: kätevä käärö kuljetusta varten.

Yhteiskunnan ylijäämävarastoitu

Ennen kirjan tapahtumia Marketta menestyi tulkin ja matkaoppaan työssään, oli mies, rakkautta: elämä.

Ensin häneltä lähti mies, seuraavaksi petti terveys, mikä lopulta vei myös työkyvyn ja toimeentulon. Kun mieli ei pysty nielemään kaikkea, se täyttyy ja särkyy. Näin saadaan aikaan klassinen totaaliromahdus ja esimerkki siitä, kuinka meistä kenestä tahansa voi tulla yhteiskunnan ylijäämävarastoitu, ehkä jo ylihuomenna.

Vaikka kirjassa ei suoraan kerrottu, niin rivien välistä aisti sen, kuinka Marketta oli syvästi rakastanut miestään, mutta siltikään pariskunnan onni ei kestänyt lapsettomuutta. Jätettyään Marketan mies löysi heti nuoremman, joka synnytti tälle lapsen. Samoihin aikoihin Marketan elimistö sanoi poks ja liuku alamäkeen kiihtyi.

Myskin äänissä

Elämänhalunsa ja -kykynsä menettänyt Marketta asutetaan sukulaisten toimesta vanhan naisen kuolinpesään, jossa naapurihuoneessa kämppäkaverina asustaa Myski. Marketta virkkaa päiväpeittoa, suunnittelee kuolemaansa ja tuntee voimistuvasti huoneen entisen asukkaan, Allin, läsnäolon. Allin mittojen mukainen mallinukketorso hallitsee huonetta. Myski huoraa seinän takana.

Marketta ei häiriinny lääketokkurassaan Myskin ähinöistä, äänekkäistä roolileikeistä eikä kämpässä jatkuvasti ramppaavasta asiakaskunnasta. Myskiä kirja kuvaa vain muiden silmin. Hän on myös yksinäinen: itsekäs, ahne ja välinpitämätön ja kohtelee Markettaa sietämättömän ilkeästi.

Kirjan merkittävin käännekohta on se, kun Marketta pelastaa huoneessaan henkihieveriin piestyn Myskin elämän. Tapahtuma käynnistää prosessin, joka vie toisen naisista kohti valonkajoa ja toisen lopulliseen pimeyteen. "Myskin pahoinpitelyn jälkeen ymmärsin, että minun piti jatkaa elämistä."

Kohti kliimaksia

Marken ja Myskin välit tulehtuvat, kun Marketan elämänlanka voimistuu ja hän alkaa liikkua aktiivisemmin ympäristössään. Marketta työntelee lastenvaunuissa Allin torsoa ympäri Helsinkiä, mikä ei ole eduksi Myskin liiketoiminnalle ja maineelle. Lapsenkaipuun symboliikkaa ei voi sivuuttaa, vaikka ennemminkin Marketta työnsi lastenvaunuissa Allia, jota hän ei halunnut jättää yksin Myskin lähettyville.

Vähitellen lastenvaunuissa makaavan mallinukke-Allin - sisällissodan naissotilaan - menneisyyden kauhukertomukset vyöryvät yhä vahvemmin Markettaan. Hän löytää jäämistöstä vanhan muistikirjan, jonka tapahtumat kirjassa kerrotaan Allin kertojaäänellä. Allin ja Marketan todellisuudet sekoittuvat: nyky-Helsingissäkin eletään välillä keskellä sisällissodan taistelutannerta Marketan mielessä ja unissa.

Tarpeeton, arvoton = yksinäinen

Kirjoitusteknisesti en pidä siitä, että tarinaan sekoitetaan mukaan yliluonnollisia aspekteja. Skeptikko minussa kimpaantuu. Mielestäni Allin äänen olisi voinut sijoittaa tarinaan täysin Marketan mielen rajoissa; sen verran laajentunut todellisuuskäsitys hänellä kuitenkin oli. Toisaalta kansalaissodan aikaan sijoittuvat tapahtumat oli kirjoitettu jopa niin kiehtovasti, että Allin elämäntarinan kiinnostavuus peittosi alleen kaiken muun.

Yksinäisyyskirjojen joukossa Järjen varjo on kuitenkin poikkeuksellinen siksi, että se esittää eräänlaisen rituaalinomaisen puhdistautumisen ja parantumisen yksinäisyyden ikeestä. Jälleen löydän uudenlaista yksinäisyyttä; sellaista, joka ei ole ihmisen rakenteessa niin syvässä, etteikö siitä pääsisi eroon jopa puolivahingossa.

Tässä kirjassa yksinäisyys oli tarpeettomuutta ja muulla kuin rahalla mitattavaa itsetulkintaista arvottomuutta.

Sulamatonta yksinäisyyttä

Tämän bloggauksen kirjoitti: Juho Saari.

Kirjojen kanssa seurusteltaessa tulee aina väliin vastaan kumppani, jota  ensilukemalla arvostaa, mutta josta ei oikein saa missään vaiheessa otetta. Runoilijana aikaisemmin meritoituneen Satu Salminiityn esikoisromaani Huumaava yksinäisyys on tämän kaltainen kirja.

Kirjaa lukiessa tiedostaa, että kirjoittaja on miettinyt ja hionut jokaisen lauseen. Samalla vaistoaa tai luulee vaistoavansa, että kirjan taustalla on jonkinlainen teologis-psykologinen kehitysteoria naisen eroottisesta kasvusta ja identiteetin rakentumisesta. Sen lävitse kirjoittaja tulkitsee päähenkilön elämän. Tuonkaltaisia merkityksiä pohtiessa kirjan kanssa jotenkin viihtyy.

Kirja jakautuu alkupuolen kasvu- ja loppupuolen rakkaustarinaan, joista kumpikin on kirjoitettu samanaikaisesti rehellisesti ja avoimesti mutta käärittynä moninaisuuteen ja kuvailevaan kieleen. Kirjan avainlause liittyy seksuaalisuuden tiedostamiseen, mikä kuvataan seuraavasti: ”Jo varhain löysin häpykukkani, lumpeeni, terälehtien rasian, ja opin sen lohtua tuottavan salaisuuden. Jo varhain alkoi mysteerio lähetellä minulle väriseviä viestejään, mutta ne viestit sisälsivät paitsi nautinnon myös huumaavan yksinäisyyden siemenen”.

Jaana Huhdan kielenhuollon jälkeen tuosta jäisi jäljelle kolme sanaa.
Jälkimmäisen lauseen loppuosa, jossa puhutaan nautinnosta ja huumaavan yksinäisyyden siemenestä on lukijalle ns. haastava. Kun Salminiitty sitten vielä kertoo päähenkilön suulla nostaneensa ”pimeänpelkoani vastaan tämän uuden yksinäisyyden mielihyvän aseen”, kiireisempi lukija vaihtaa jo kirjaa.

Kirjan alkupuoli on täynnä tämänkaltaisia lauseita, jotka pakottavat yksi kerrallaan lukijan miettimään kirjoittajan viestiä. Minun aavistukseni on, että hänelle yksinäisyys liittyy oman minuuden säilyttämiseen, mutta kieli on kryptistä: vai mitä tarkoittaa ”fyysinen elämys (siis kaiketi orgasmi) oli samalla vakuuttava hengellinen kokemus, joka viestitti minulle yhtäaikaisen sulautumisen ja yksilöllisyyden mahdollisuudesta”.

Soppaa hämmentää vielä tytön uskonnollisuus, johon liittyvät kuolemanpelko- ja häpeänpohdinnat, sekä ajatukset ruumiin ylösnousemuksesta ”erotiikan pyhimpänä muotona”. Päähenkilön olemista ei helpota myöskään ongelmallinen suhde jo edesmenneeseen isään, joka kerran oli nähnyt tyttärensä tyydyttämässä itseään.

Mausteena tarinassa on kehon aikuistuminen, orastava lesbosuhde ja sitä seuranneet poikaystävät, joiden kanssa arka ja ujo tyttö sählää huonolla menestyksellä ja sydän vereslihalla. Nuoruus on ”ahdistusta, häpeää ja yksinäisyyttä, helvetillistä itseensä-käpertynyttä arkuutta”.

Aikuisuuden alku on ystävän kanssa tehty junamatka Roomaan, jonne mennessä jokainen asema toi mukanaan uuden miehen, joita rytmittivät miehet, ”jotka olivat ilmeisen yksinäisiä ja ilmeisen homoseksuaaleja ja jotka tahtoivat vain puhua elämästä ja tarjota meille yösijan”. Rooma huipentuu suuseksiin ja niin poispäin.

Kirjan toinen puolisko muodostuu Dax-nimisen miehen kasvukuvauksesta, joka limittyy kertojan elämään heidän rakkaustarinansa myötä. Vaihto-oppilasvuotena alkavassa suhteessa yhdistyy uskonnollisuus ja seksuaalisuus. Pariskunta rukoilee ja rakastelee, hakee turvaa uskonnollisista sanoista ja rakkauden teoista. Suhde sen paremmin Jumalaan kuin Daxiin ei kuitenkaan ole ongelmaton. Yksinäisyys nousee pintaan, mutta jälleen teksti muuttuu lukijalle vaativaksi ja kiinnostavaksi.

”En loppujen lopuksi tiedä onko yksinäisyyttä olemassa. Se tuskallinen olotila jota yksinäisyydeksi kutsutaan voi olla itsensä kadottamista joukossa koska erehtynyt `minä´ taistelee `me-olotilaa´ vastaan, sitä sulautumisrauhaa vastaan, jota voitaisiin kutsua positiiviseksi yksinäisyydeksi, itsensä unohtamiseksi”. Yksinäisyys on sitä ettei voi unohtaa yksinäisyyttään.”

Tässä kohden minun täytyy myöntää, etten tavoita kirjoittajan ajatusta. Kappaleen ytimet eivät sula minun aivoissani ymmärrettävään muotoon. Sen takana saattaa olla jokin teoria, jota en tunnista. Mutta jos sitä tulkitsee kirjan muuta sisältöä vasten, kyse voisi olla siitä, että parisuhteessa yksilön yksinäinen minuus alkaa kadota. Vain itsenäiset yksinäiset voivat rakastaa toisiaan. ”Rakkauden edellytyksenä on tämä yksinäisyyden vapaus, huumaava täyttymätön kaipaus ja sen hyväksyminen”.

Salminiityn kirja on blogin tähänastisista kirjoista lähimpänä yksinäisyyden filosofiaa – josta muuten ei ole kovin monta artikkelia tai kirjaa kirjoitettu. Siinä käsitettä käytetään ainakin kolmella tai neljällä eri tavalla ja eri merkityksessä. Se on ainakin kielteinen ja myönteinen asia, suhde Jumalaan/kristukseen ja suhde rakastettuun. Kukin vähän erilainen, mutta samaan käsitteeseen puristettu. Lukijalle kirja ei ollut nautinnoksi. Suomalaisen yksinäisyyskirjallisuuden genreä ei kuitenkaan voi esitellä esittelemättä myös tätä kirjaa.