Hallitsematonta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Yksi yhteiskuntatieteiden ja sosiaalilainsäädännön kummallisimmista käsitteistä on ”elämänhallinta”. Ensisilmäyksellä ja intuitiivisesti käsitteellä on selvä merkitys. Se viittaa kykyyn tehdä valintoja. Tarkemmassa tarkastelussa se kuitenkin osoittautuu hankalaksi. Se voi viitata hyvinkin kurinalaiseen elämään, jossa pullansyönti on elämänhallinnallinen ongelma. Tai sitten elämänhallinnan rimaa lasketaan kunnolla, ja tuolla käsitteellä viitataan erilaisten addiktioiden tai riippuvuuksien (vaikutus)valtaan ihmisten elämässä.

Tarja Leinosen Espooseen sijoittuvan ”Punahilkat” –kirjassa yksinäisyys kytkeytyy elämänhallinnan ongelmiin viimeksi mainitussa mielessä. Tämä yhden hengen pienkustantamon julkaisema kirja sisältää noin 140 sivuun kudotun tarinan, joka on yhtä sirpaleinen kuin siihen kirjoitettujen ihmisten elämä. 

Sen keskeiset ihmiset ovat eri tavoilla poissa tasapainosta, ja he ajelehtivat ja heittelehtivät paikasta toiseen. Heillä on päihde-, nettiseksi- ja peliaddiktioita, ylivelkaantumista ja tavoitteettomuutta. Elämä on palasina siellä täällä.

Useimmat, jolleivat kaikki kirjan henkilöt, ovat elämässään yksinäisiä ja selvää on, että heidän ongelmansa ovat pohjimmiltaan yksinäisyyden aiheuttamia. He täyttävät mielensä ja elämänsä tyhjää tilaa viinalla, pelaamisella tai netillä. He myös kytkeytyvät toisiinsa satunnaisten suhteiden ja kohtaamisten kautta.

Kirjan ydinpariskunnan muodostavat ensimmäistä lastaan odottava Hanna ja hänen vartijana työskentelevä miehensä Jaakko. Molemmat ovat lähtökohtaisesti ”kunnon ihmisiä”, mutta kummassakin heissä on jotakin rikki. Hanna on teologiksi itsensä kouluttanut toipuva alkoholisti, jonka elämä on päivittäistä kamppailua addiktiota vastaan ja jonka elämässä on ehtinyt sumuisina vuosina tapahtua kaikenlaista. Hän on löytänyt tukea AA-kerhosta, johon sijoittuvat tapahtumat muodostavat merkittävän osan kirjan tarinasta.

Jaakon elämää varjostaa puolestaan nettiseksiriippuvuus, joka tyhjentää hänen luottokorttinsa ja etäännyttää häntä rakastamastaan puolisosta. Jaakko ei myöskään ole oikein jaksanut opiskella, vaan jäänyt vähän kuin jumittamaan vartijan hommiin. Pariskunta on vähän epäsuhtainen, mutta kuitenkin aidosti toisistaan välittävä. 

Jaakon nettisuhde on yksi AA-kerhossa käyvistä naisista, joka elättää itsensä poseeraamalla netissä ja myymällä itseään. Netissä on myös Jaakon työkaveri, isokokoinen Janne Matero. Hän perustaa valeprofiilin menestyvästä miehestä Facebookiin ja rakentaa häneltä puuttuvia ihmissuhteita tämän kautta. Yksi hänen vikittelemistään naisista on myös AA:ssa: ja hänelläkin on valeprofiili Facebookissa.

Heidän elämänsä nivoutuu yhteen muiden yksinäisten kanssa. Näitä ovat muun muassa elämästä sivuun jäänyt uskonnollinen ikämies Eino ja hänen naapurinsa, kypsään keski-ikään ehtinyt terveydenhoitaja Saara sekä jälkimmäisen erilaisista päihde- ja huumeongelmista kärsivä Jimmy.

Heistä Saara on rakentanut elämäänsä yksinhuoltajana, kunnes peliriippuvuudet ja lapsen ongelmat ovat vieneet häneltä mielenrauhan ja omaisuuden perintösaarta lukuun ottamatta. Saara tapailee Einoa, jolta hän myös aluksi lainaa ja myöhemmin varastaa rahaa pelaamista rahoittaakseen. Eino puolestaan hakee turvaa helluntaisyhteisön kadulla laulavasta ”konnakuorosta”. Siellä hänellä on jonkinlainen paikka ja asema: kuorolaiset pitävät hänestä huolta, kun hän tulee satunnaisena ohikulkijana pahoinpidellyksi ja Jannen pelastamaksi. 

Raskain kolhu Saaran elämässä on ollut hänen poikansa Jimmyn ennen kirjan tapahtumia tapahtunut itsemurha. Jimmyn elämä on mennyt raiteiltaan vanhempien eron ja isän kuoleman myötä. Koulussa hänellä on ollut yksi kaveri – Janne Matero – mutta muuten hän ollut yksin: tukea hän ei ole saanut opettajaltakaan. Aikuistumisen myötä elämään tulevat huumeet ja hän päätyy myymään itseään. Hannan naapurissa asuva Saara menettää vaiheittain mielensä hallinnan. Perintösaarella Jimmy tappaa itsensä; ja saarta uhkaa realisointi Saaran taloudellisen tilanteen takia.

Saara päätyy lopulta täyttämään elämänsä tyhjyyttä kaappaamalla Hannan ja Jaakon vastasyntyneen lapsen, joka korvaa hänelle (hänen mielestään) edesmennyttä Jimmyä. Lapsen katoaminen murtaa Hannaa ja Jaakkoa. 

Muuten realistiseen kerrontaan pyrkivään kirjaan on leivottu sisään fantasiaelementtejä, joiden paikka ja tarkoitus jäävät hiukan epäselväksi. Ihmiseltä toiselle kulkee puhuva koira Belle, joka tarjoaa tukea ja turvaa ihmisten siirtyessä toisiin ulottuvuuksiin, minkä jälkeen on aika siirtyä seuraavan ihmisen luokse. Muiden koirien tavoin se on jonkinlainen taivaallisen olennon lähettämän enkelin ja lemmikin sekasotku toimeenpanemassa omaa missiotaan. Belle tuo lohtua Jimmylle, Einolle ja Jaakolle ja lopulta auttaa löytämään Hannan ja Jaakon lapsen. 

Sen(kin) välityksellä kirjan loppuun tulee iloa ja toivoa. Myös muuten palaset alkavat loksahdella paikalleen. Kaikkiaan ”Punahilkat” on ihmisten kudelma, jossa monet kysymykset jäävät vastaamatta ja kohtalot kertomatta ja toisille annetaan varsin erikoinen selitys. Yksinäisyystutkimuksen kannalta katsottuna se puolustaa paikkaansa huono-osaisten yksinäisyyden kuvauksena. Se myös onnistuu sitomaan kuvauksen urbaaniin Espooseen poikkeuksellisen elävällä tavalla kohdentamalla huomionsa yksittäisiin aikaa ja paikkaa havainnollistaviin asioihin. Siinä haisee espoolainen yksinäisyys.

Pintaan nousevaa yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Aina ei elämä mene niin kuin sen on suunnitellut. Paula Hahtolan Aita on kertomus yhdestä toiveiden ja odotusten vastaisesta elämänkulusta. Sen päähenkilö on Suomesta aikoinaan Saksaan muuttanut Linnea.  Hänen liittonsa saksalaiseni insinöörin Dieterin kanssa on päätynyt eroon Linnean aloitteesta.

Alun huuman jälkeen liitto oli muuttunut tyhjäksi. Pariskunta ei enää puhunut eikä elänyt. Heidän yhteinen lapsensa Toti on jollakin tavalla hidas, mitä Dieter ei pystynyt käsittelemään. Kun poika oli yrittänyt tehdä itseään isälleen tykö, mies oli vetäytynyt ja loukannut. Suhteet muihin ihmisiin olivat muodollisia. Talon ovesta ei kulkenut juuri muut kuin miehen vanhemmat. Oleminen tyhjentyi, kylmeni ja lopulta jäätyi.

Liitosta jää jäljelle vuosien eroriidan ja oikeudenkäyntien jälkeen porvaristalo ja takaisin Suomeen muuttanut poika. Linnea elää yksin ja yksinäistyy entisestään. Elämän muodostaa hyvin hoidettu puutarha ja satunnaiset työkeikat sairaanhoitajana. Harmauteen tuo väriä erosta muutaman vuoden viiveellä alkanut kahdeksanvuotinen salasuhde naapurissa asuvan pariskunnan miehen Henryn kanssa. Heitä yhdistää talojen yhteinen aita. 

He löytävät aikaa yhteiselle yölle tai matkalle parin kolmen kuukauden väliin.  Kirjan alussa Linnea on repäissyt itsensä irti tuostakin suhteesta.

Kaikkiaan Linnean elämä on eläkkeen ja muutaman hänen yksinäisyytensä aistivan naapurin varassa.  Näin ei voi loputtomasti jatkua. Hän vuokraa talonsa pois talveksi nuorelle parille ja muuttaa asumaan rauhalliseen muutaman huoneen hotelliin miettiäkseen elämänsä sisältöä.  Lukuun ottamatta arjen rutiineita Linnean elämä on niin eleetöntä, että sattuu.

Saksalainen muodollisuus, kaikenpuolinen varovaisuus puheissa ja teoissa ja yksityiskohtiin paneutuminen ovat sitä todellisuutta, johon Linnea on juurtunut.

Yksinäisyys nousee pintaan aina kun liike pysähtyy. Esimerkiksi kun hotellissa ei ole viikonloppuisin arkea rakenteistavaa illallista, hän lähtee ulos syömään ” vaikka en tiennyt mitään kolkompaa kuin istua yksin ravintolassa”. Samalla tavalla hän täyttää myös muuta tyhjää aikaa erilaisilla harrastuksilla ja Suomenmatkoilla, joilla hän sienestää ja kerää marjoja. Hotellia pitää ikääntyä pariskunta Anita ja William, minkä ohella siellä oleskelee välillä Williamin rampa veli Martin. Molemmat ovat pappeja ja papin poikia. 

Tilaan ja oloon tuo jonkinlaista jännitettä se, että Anita on Williamin entinen morsian, mutta vuosikymmenten katkeruus hoidetaan saksalaisella asenteella. Väliin Williamin vikkelät sormet ehtivät koskemaan myös Linneaa, mutta ihmisten välisistä sidoksista vahvin alkaa rakentua Linnean ja Martinin välille.

Kahden elämää kokeneen ihmisen lähentyminen on kunnioittavaa ja korrektia. Pariskunta ei pääse teitittelystä irti. Kirja on niin hidas, että sen lukemiseksi täytyy hidastaa omaa mieltä. Jokainen sana punnitaan ja teko arvioidaan. Luottamus rakentuu asia kerrallaan.

He kertovat suhteistaan, tyhjyydestään, syyllisyyksistään. Samalla he täyttävät toistensa tyhjyyttä:
”Onko niin, kysyin, että arvokkainta, mitä ihminen voi antaa toiselle, on aika.
Linnea hyvä, älkää kysykö minulta, Martin vastasi. Sitä paitsi, hän jatkoi, yksinäisyyteen tottuu, vaikka nuorena se on ikävää.”

Kirjan lopussa alkaa olla viitteitä siitä, että näiden kahden yksinäinen aika saattaa olla ohitse. Kaikkiaan kirja on hienovarainen kuvaus aikuisen tai ikääntyvän ihmisen hauraudesta ja harkinnasta, olemisesta ja tekemisestä, joka kytkeytyy puutarhan pensaisiin ja mereltä tulevan tuulen tuoksuihin. Omassa hitaudessaan se on toivoa täynnä, vaikka mikään ei ole viimeiselläkään sivulla varmaa.