Yksinäisyystutkimuksen ehkä vähiten tutkittu teema on vapaaehtoinen yksinäisyys tai yksinolo (solitude), jossa ihminen vetäytyy sosiaalisten suhteidensa ulkopuolelle miettiäkseen elämäänsä ja olemistaan. Yksinolo ei välttämättä ole yksinomaan myönteinen asia, sillä usein se on yksinäisyydestä selviytymisen väline. Kun sosiaaliset suhteet eivät ole tyydyttäviä ja parempia sosiaalisia suhteita ei ole näkyvissä, ihminen vetäytyy pois ”ihmisten ilmoilta”. Useinkaan se ei ole ratkaisu. Ihminen on ensin yksin ja sitten usein yksinäinen.
Katja Kaukosen kirjan Kohina päähenkilö arkkitehti Alvar Malmberg on tämän kaltainen ihmisten ilmoilta pois vetäytynyt yksinäinen mies. Kirja alkaa hänen isänsä kuoleman – todennäköisesti itsemurhan - jälkeisestä syksystä, jolloin itsensä monien vaiheiden jälkeen arkkitehdiksi kouluttautunut Alvar on vetäytynyt ajattelemaan elämäänsä jossakin ulkosaaristossa olevaan pieneen mökkiin. Hänen ainoat kontaktinsa saaressa ovat hänelle postin ja ruuan tuovat saaristolaiset. Alvarin elämän tukipilarit luhistuivat oikeastaan jo ennen hänen syntymäänsä, sillä pian vanhempien suhteen vakiintumisen jälkeen hänen tuleva äitinsä Ilse rakastui toiseen mieheen seurustellessaan Alvarin isän – nimeltään myös Alvar - kanssa. Hetken huumassa nuoret kuitenkin menivät kaikesta huolimatta yhteen ja saivat Alvarinsa.
Epävakaa Ilse, joka itse oli avioton lapsi, ei kuitenkaan asetu rooliinsa äitinä ja puolisona. Häntä painaa monet asiat, joista muutamat jätetään rivien väliin lukijan arvattavaksi tai niistä kerrotaan vasta kirjan lopussa. Hän on turvaton ja mieleltään rikki.
Avioliittonsa hän kuittasi yhdellä lauseella: ”En ole koskaan rakastanut isääsi.” Samalla hän tuli nollanneeksi suhteensa lapseensa. Hän katoaa Venetsiaan etsimään itseään.
Epäsosiaalinen juristi-isä Alvar vanhempi eli jonkinlaista rakkaudetonta varjoelämää sekä puolisonsa että poikansa kanssa, kykenemättä luomaan kumpaankaan yhteyttä. Suljettujen ovien takana isä istui sängyllään silittämässä täytetyn lumikon turkkia, muun ajan hän teki töitä.
Ilsen lähdön jälkeen eristäytyminen syventyi edelleen. Lastaan hän ei juurikaan huomannut ja vaimon/äidin lähtö jäi lapselle selittämättä. Kun isä tarvitsi omaa aikaa, hän lähetti Alvarin vieraiden ihmisten luokse.Ei ihme, että vanhemmat olivat Alvarille ”pelkkiä sanoja”.
Lapsuutensa Alvar tiivisti: ”Hontelo, pieni poika. Aina yksin”.
Kylmä ja rakkaudeton lapsuus tuotti kylmän ja rakkaudettoman aikuisuuden. Alvarilla oli toki statusarvoa, joten naisia hakeutui hänen elämäänsä. Yksikään heistä ei ollut sen erityisempi, koska Alvar pystyi rakastelemaan mutta ei rakastamaan. Hän sai osansa ”ihosta, lihasta ja ruumiin lämmöstä”. Äidin hylkäämä lapsi.
Ylipäätään hänen omakuvansa nuoruusvuosilta on rikkonainen:
”Pingottunut minuus, joka ei suostunut ottamaan vastaan. …. Olin umpinainen, epähuokoinen ja liukas. Mikään ei voinut tarttua eikä tunkeutua minuun, eivät opinnot eivät muut ihmiset, eivät naiset. Kaikki valui pois.”
Aikuisuus ei ollut sen parempi, vaikka arkkitehtuuri toi jonkinlaista turvaa. Kyvyttömyys suhteutua ihmisiin teki hyvän elämän mahdottomaksi. Lopulta mieli alkoi rikkoontua, ja palvelujärjestelmä avasi sylinsä. Elämän palaset loksahtelevat yhteen. Jossakin vaiheessa Alvar pääsi siihen kuntoon, että hänestä oli jonkinlaiseksi eläjäksi. Arkkitehti saa mielenterveyskuntoutujan leiman.
Isän kuolema pakotti Alvarin rakentamaan elämäänsä uudestaan. Myytyään isänsä omaisuuden hän päätyi saarelle vapaaehtoisesti ja vapaaehtoista oli myös hänen yksinolonsa. Syystä tai toisesta hän halusi korostaa valintojensa vapaaehtoisuutta:
”Olisin helposti saanut seuraa saareen. Ei heitä olisi häirinnyt kuljeskeluni maisemassa, ei menneisyyteni, eikä jurouteni.”
Yksinolo kuitenkin tuotti myös yksinäisyyttä:
”Yksinäisyys oli alkanut yllätyksekseni ahdistaa minua. Pidin radiota auki aamusta iltaan. … Yksin ei kukaan selviä.”
Alvar kuitenkin päätti selvitä. Saarella hän pärjäsi luomalla tiukat rutiinit ja rytmit. Pimenevä syksy ja kylmät myrskyt eivät rikkoneet hänen mieltään. Enemmän häntä vaivasivat säännöllisin väliajoin tulevat kirjeet, jotka hän päästi tuuleen, yhden toisensa jälkeen – kunnes tuli aika avata yksi niistä. Se tuli kuitenkin liian myöhään muuttaakseen mitään.
Luettuaan kirjeen hän poltti sen. Samalla uuniin meni moni muitakin muistoja.
Jouluun mennessä Alvar alkoi saada mieltänsä järjestykseen ja valmistautui uuteen vaiheeseen elämässään:
”Nyt olin valmis. Minulla oli menneisyys. Ei ehyt tarina, mutta riekaleinakin riittävä. Olin hengissä ja kaupunki odotti, en enää kaatuisi sen kaduille, minussa oli orastava tasapaino ja reippaus, kävelisin liikenteen kohinassa kuin kuka tahansa ohikulkija.”
Hän oli valmis lähtemään kalastajan matkaan ja takaisin elämäänsä. Mutta muutti kuitenkin mielensä.
